Kaakkuriprojekti

Kaakkurit ovat olleet osa elämänpiiriäni niin kauan kuin muistan. Kun kylien yhteisiä maita joskus isojaon yhteydessä jaettiin tilojen maat jakautuivat kahteen osaan: talojen läheisyydessä sijaitsevat peltosarat ja takamaiden metsämaat. Mekin puhuimme lapsuudessani takamaista ja niiden metsäjärvistä. Takamaat olivat kaukana. Lapsena sinne tuli kuljettua harvoin. Monilla kylämme takamaiden metsäjärvillä pesi kaakkuri. Ja oli pesinyt ties kunka kauan. Muistan isäni ennustaneen ilmoja kaakkurien huudoista. Kun kaakkurit lensivät iltasella syömään Roineelle, se tiesi sadetta. Ne taisivat tosin lentää kesällä sinne joka päivä, ja ennustus osui siksi usein kohdalleen. Ja varsinkin, jos jo oli alkanut sade ja teki silloin tämän ennustuksen.

Tilamme mailla sijaitsi yksi tällainen kaakkurijärvi. Kutsun sitä nyt tässä Kaakkurilammeksi, kun nykyään näyttää olevan tapana, että oikeita kaakkurilampien nimiä ei mainita, jotta uhanalaiseksi käyneet linnut saisivat pesiä rauhassa. Tarkemmin sanoen kaakkurihan ei ole enää "uhanalainen" vaan "silmälläpidettävä" laji. Lapsena ja vielä nuorena miehenä en ollut tietoinen tällaisista ongelmista. Kaakkurit olivat osa elämäämme niinkuin hirvet, jänikset, ketut, kissat, koirat, pihapöntöissä pesivat kottaraiset. Niitä oli todella paljon. Pelkästään pihapuissamme kottaraisenpönttöjä oli kymmenkunta. Nyt kaikki kottaraiset ovat kadonneet. En tiedä lähiseudulla yhtäkään kottaraisenpesää.

Jotain salaperäistä kaakkureissa oli. Niitä näki harvoin, vain jos kävi varta vasten niitä Kaakkurijärvellä katsomassa. Enemmän ne olivat läsnä äänenä lentäessään Roineelle kaloja pyydystämään. Asuin parikymmentä vuotta kaupungissa, mutta kun perheeseemme syntyi poika, päätimme muuttaa maalle. Halusimme kasvattaa lapsemme lähellä luontoa. Rakensimme kotitilaltani erotetulle tontille pienen talon lähelle Ronetta ja lähelle lapsuudenkotiani, jota sitten aloimme kutsua mummulaksi. Kotimme on nyt Kaakkurilampea kilometrin lähempänä ja edelleen kaakkurit lentävät talomme ohi Roineelle kalastusretkillään. Kävimme poikani kanssa ensimmäisen kerran Kaakkurilammella kaakkureita katsomassa varmaan heti, kun hän pystyi kävelemään metsässä matkan metsäautotieltä lammelle - parisataa metriä. Käymme siellä säännöllisesti joka kesä - jo kohta kahdenkymmenen vuoden ajan. No ... hänestä on tullut erämies, minä metsästän vain kuvia.

Olen valokuvannut säännöllisesti jostakin 70-luvulta lähtien. Jossain vaiheessa innostukseni vähän laantui, mutta kun kamerat siirtyivät digiaikaan, innostuin uudelleen. Kesällä 2009 päätin aloittaa kaakkurien kuvaamisen. Minusta kaakkuri on Suomen luonnon ehkä kaunein isompi lintu. Tällaiset projektithan ovat välttämättä monivuotisia varsinkin, jos ei voi kaikkea aikaansa istua piilokojussa. Jos on siis muutakin elämää, vaikkapa työ. Heti ensimmäisenä kesänä sain upeita kuvia. Tavoitteeni oli kuvata kaakkurin elämän yhden kesän vaiheet: alkukesän soidinmenoja, kaakkuriperheen kasvua, poikasten lentoonlähtöä, syksyn saapumista. Ajatuksenani oli myös tehdä kuvista mahdollisesti kirja. Tiedän, että jotkut luonnonsuojelijat kritisoivat voimakkaasti kaakkurien kuvaamista. Kaakkureita ei kuulemma pidä häiritä kuvien saamisen toivossa, kun kyseessä on niin arka ja uhanalainen laji. Toisaalta ymmärrän heitä ja toisaalta ajattelen, että onkohan heillä kuitenkaan oman käden tietoa kaakkureiden elämästä. Ei arkoja lintuja tarvitse häiritä niitä kuvatessaan. Voin kyllä kuvitella kaupunkilaisen, joka ei ole tottunut liikkumaan luonnossa luontoa kunnioittaen ja sen eläimiä erityisesti häiritsemättä. Itselleni se ei ole ollut mikään ongelma. Maastoon sopiva vaatetus, rauhallinen ja näkymätön kulku piilokojuun ja äänetön ja rauhallinen toiminta piilokojussa riittävät. Kaakkurit tulevat kuvattavaksi muutaman metrin päähän. Eivät pelkää kameran sulkimen rapsahduksia. Luulevat luonnon ääniksi. Eli juuri siksi, mitä ne ovatkin.

Nyt on alkanut neljäs kaakkurien kuvauskesä. Muutama viikko sitten yllätyksekseni ja oikeastaan myös ilokseni huomasin, että Docendo-kustantaja on julkaissut kirjan kaakkureista, Tuomo Björkstenin "Kaakkurin tarina". Tilasin kirjan heti. Se on upea! Mahtavia lähikuvia kaakkureista ja niiden poikasista. Björksten näytti tuntevan myös kotiseutuni kaakkurijärvet. Kirja herätti myös oman projektini henkiin! Kaivoin saman tien esiin kaikki arkistojeni kaakkurikuvat, joita löysin noin 4000. Ehkä nyt on myöhäistä ajatella tekevänsä niistä kirjaa, mutta jotenkin haluan ne julkaista. Päädyin tähän nettisivuun.

En ole lopettanut projektiani, päinvastoin. Varmaan jatkan sitä ties kuinka pitkään. Mutta alan julkaista kaakkurikuvani tällä nettisivulla. Teen gallerioita teemoittain tähän alle. Klikkaa linkkiä, niin pääset sisään itse galleriaan.

Muotokuvia-galleriaan olen koonnut kuvia, joissa kaakkurit ikään kuin poseeraavat kuvaajalle erilaisissa valoissa, erilaisissa veden heijastumissa. 

Muotokuvia maisemassa -galleriaan olen kerännyt kuvia, joissa kaakkurit näkyvät paremmin luonnollisessa ympäristössään eli erämaajärvellä.  En voi kuitenkaan olla leikittelemättä taustoilla, kun erityisesti iltavalossa lammen reunan puusto heijastuu upeasti veden pintaan tarjoten kuvaajalle upeita taustoja. 

Nousu- ja laskukiitoja. Tässä galleriassa on erilaisia yrityksiäni kuvata kaakurien nousua järveltä tai laskua siihen. Tällaiset tapahtumat ovat usein hyvin nopeita ja vaikeita kuvata. Mutta onneksi aluksi epäonnistuneilta tuntuneet otokset voivatkin myöhemmässä tarkastelussa näyttääkin ihan onnistuneilta, kun muuttaa näkökulmansa taidepuolelle :)

Kaakkuri levittää siipensä. On upea näky, kun iso lintu levittää siipensä. Sen kuvaaminen on haastavaa kun tämäkin tapahtuma kestää vain muutaman sekunnin. Olen koonnut tähän galleriaan joitakin sarjoja, joissa voi seurata kaakkurin avaavan siipensä. Erityisesti tuo vieressä oleva kynsikuva on minusta liikuttava. Annoin sille joskus nimeksi "kaakkurin rukous".

Kaakkurilampi.  Galleriaan on koottu yleiskuvia lammelta. Kuvaajan piilokoju näkyy muutamassa kuvassa.

Kuvateksti

Kaakkurien tanssi. Otin tämän kuvasarjan eräänä toukokuun iltana. Naaras oli hautomassa pesäsaarekkeessa, uros uiskenteli keskellä järveä ehkä noin sadan metrin päästä pesästä. Yhtäkkiä uros havahtui johonkin ja nosti päänsä korkealle ylös. Sitten se painoi päänsä veden alle ja jäi ikään kun odottamaan. Sitten yhtäkkiä se nousi ylös pystyyn ja sen kanssa nousi vedestä toinen kaakkuri. Olin hämmästynyt, kun toisen kaakkurin piti olla pesässä. Ne ojentautuivat korkealle ilmaan ja tanssivat lyhyen tanssin. Sitten toinen kaakkuri sukelsi ja häipyi. Uros levitti lopuksi näyttävästi siipensä. Katsoin  pesäsaarekeen suuntaan ja huomasin, että naaras nosi pintaan aivan sen vieressä. Sitten vasta tajusin, mitä oli tapahtunut. Naaras oli sukeltanu pesästä noin sadan metrin matkan, uros oli jotenkin sen aistinut ja painoi päänsä veden alle ottaakseen naaraan vastaan. Sitten ne tanssivat yhdessä hetken ja lopuksi naaras sukelsi takaisin pesälle. Näytelmä oli upea. En vieläkään ymmärrä, miten uros jo ikään kuin ennakolta tiesi, että naaras oli tulossa. Ehkä linnuilla on aisteja, joita emme vielä tunne. No ... onhan niitä ihmiselläkin!

Soidinmenoja. Kaakkurien soidinmenot ovat äänekäs näytelmä. Yleensä niin hiljainen erämaajärvi täyttyy silloin hurjasta metelistä. Täältä löytyy BirdLifen ääninäyte.

Kuvateksti

Perhe-elämää. Tässä galleriassa on kuvia poikasen kuoriutumisesta, emon ja poikasen leppoisaa seilailua ilta-auringossa, yksi poikasen ensimmäisistä kala-aterioista, joka meinaa väkisinkin juuttua kurkkuun.

Kaakkuri levittää siipensä

Rauhallinen iltahetki

Poseeraan, ota kuva!